Uusi vuosi, uusi (aikuinen) nainen

Vuoden lopulla omaksuin uuden elämänfilosofian, jonka mukaan elän vuonna 2025 ja loppuelämäni.

Vuoden lopussa kirjoitin Instagramin Stories -osioissa ajatuksiani menneestä joulusta. Tunteiden ja ajatusten sanoittaminen tuntui hyvältä, niin kuin se on aina tuntunut. Se oli alun perin syy, miksi aikoinaan perustin Destination: Happiness -bloginikin; kirjoittaminen on aina ollut oma tapani sanoittaa sisäistä maailmaani. Jo ihan pienenä lapsena ja myöhemmin teininä päiväkirjassa ja kirjeenvaihdossa ystävien kanssa, myöhemmin Livejournal-nettipäiväkirjassa ja sittemmin blogissa. Blogimaailman koettua valitettavan joukkokuoleman oli omakin kirjoittaminen hyytynyt muutamaan blogipostaukseen vuodessa. Nyt siinä naputellessani sanoja Instagram-tarinaani ja saadessani kymmeniä reaktioita ja viestejä sanoihini samaistuvilta ihmisiltä, totesin, että tässä on tavoitteeni vuodelle 2025 – kirjoittaa lisää. Pohdin, missä muodossa se tulisi tapahtumaan.

Asiat lähtivätkin sitten konkretisoitumaan hyvin pian. Ajatus kirjoittamisesta hautui omassa päässäni, ja tajusin alkaneeni juuri tilata Eeva Kolun uutiskirjettä uudessa Substack-palvelussa. Sitten Instagramissa näin, että myös Lilystä tuttu bloggaajakollega Maria Hakkarainen oli siirtynyt Lilyn blogialustalta Substackiin, ja aivan viimeisimpänä myös Iidan matkassa -blogista tuttu Iida. Silloin syntyi päätös, että myös minun on pakko perustaa oma tili ja alkaa kirjoittaa - huolimatta siitä, tilaisiko kirjettäni monikaan. Kirjoittaminenhan on siitä jännä laji, että sitä tekee lähtökohtaisesti omasta sisäisestä palosta ja tarpeesta, mutta totta kai sitä myös samaan aikaan toivoo, että omat sanat tavoittaisivat muita, herättäisivät ajatuksia ja aivan parhaassa tapauksessa myös synnyttäisivät keskustelua.

Nyt, kun uutiskirje on perustettu, estradille astumisen hetkellä iski pieni ramppikuume. Kun onkin se pieni oma lava, pieni oma yleisö. Kun sut oikeasti nähdään ja kuullan, mitä sanoa? On eri asia kirjoittaa jostain syvällisestä aiheesta pinnallinen katsaus Instagramin Stories-osioon, jossa pienelle ruudulle mahtuu niin rajallinen määrä sanoja kerralla, ettei siinä loppupeleissä oikeastaan edes voi sanoa paljon. On eri asia kirjoittaa tuolle kanavalle, josta kaikki poistuu 24 tunnin sisään. Mutta kun kirjoittaa ”uutiskirjeen” (vaikkei se mitään uutisarvoista sisälläkään), pitäisi olla jotain PAINAVAA sanottavaa. Sehän lähetetään sentään ihmisen digitaaliseen postilaatikkoon ja hän näkee vaivan avata sen! Olisiko parempi vaan pitää omat mölyt mahassaan ja olla kirjoittamatta mitään?

Onneksi perustin kirjeeni juuri nyt, juuri vuoden 2025 alussa. Nimittäin viime vuoden lopulla otin käyttööni kokonaan uuden elämänfilosofian. Kuulostaa ehkä dramaattiselta, ja kyllä – oikeastaan se onkin juuri sitä! Täytin nimittäin joulukuun 2024 lopussa 35 vuotta, ja vaikka en todellakaan tiennyt kärsiväni minkäänlaisesta ikäkriisistä, oli sisälläni silti itänyt asioita, jotka kasvoivat nupusta täyteen kukkaan syntymäpäiväni aikoihin. Vuoden vaihtuminen, syntymäpäivä tai jokin muu iso tapahtuma on usein meille ihmisille kasvun ja muutoksen aikaan, ja vuoden 2024 loppuvuosi yllätti minut aiheuttamillaan ajatuskeloilla.

Syntymäpäivänäni puhuin perheenjäsenen kanssa puhelimessa. Hän totesi, että ”olet nyt todellakin aikuisen naisen iässä”, hän sanoi ja hoilaisi puhelimeen Paula Koivuniemen klassikkokappaletta. Joku olisi ehkä voinut ottaa tähän totemuksen masentavana totuuteta – tässä ei nyt sitten tosiaan olla mitään nuorta tyttöä enää. Mutta itse otin sen realistisena toteamuksena asioiden todellisesta laidasta. Niinhän se tosiaan ON – kaksikymppisyys on kaukana takana ja nelikymppisyys nurkan takana edessäpäin, miksi sitä kieltämään. Kutsunkin jo nykyään itseäni leikkisästi ”varhaiskeski-ikäiseksi” – koska miksipäs ei.

En nimittäin ajatellut haikailla ikuisen nuoruuden lähteelle, sellaista kun ei ole eikä tule. Jos käyttää aikansa sen metsästämiseen, menettää kaiken sen hyvän, joka on elämässä käsillä juuri tässä ja nyt. Otin pienen hetken mutustellakseni nykyistä ikääni, 35 vuotta. Niihin vuosiin on mahtunut elämää sen kaikissa sävyissä, oikeastaan jo kuin monta elämää yhden sisässä. Kaikki ne ovat sisältäneet hyvää ja huonoa sekä paljon oppiläksyjä, niin kuin elämän kuuluukin. Jokainen vuosi on lahja ja etuoikeus.

Totesin, että N Y T olisi hyvä ja korkea aika tietoisesti luopua asioista, jotka eivät enää palvele minua. (Opetan joogaa ja usein tunnin lopuksi pyydän osallistujia ottamaan muutaman syvän uloshengityksen ja huokaisemaan systeemistään ulos kaiken sellaisen, mikä ei palvele heitä enää. Nyt oli aika tehdä itse samoin, laajemmassa skaalassa). Päätin todella tietoisesti, että kun nyt olen 35-vuotias AIKUINEN NAINEN, on aika päästää aivan lopullisesti irti kaikesta toisen ihmisten turhasta miellyttämisestä ja hännystelystä, ja lakata olemassa joissain tilanteissa ihmisten kynnysmatto tai lapanen.

Miellyttäminen ja liika kiltteys on meillä Suomessa monen (ainakin minun ikäiseni ja sitä vanhemman) naisen helmasynti. Meillä tytöt on kasvatettu olemaan kilttejä, kunnollisia ja tunnollisia, olemaan aiheuttamatta mitään vaivaa kenellekään ja ottamaan huomioon ensin toisten tarpeet ja vasta sitten omansa. Näin on ollut myös omalla kohdallani. Olen niiiin paljon miettinyt aina sitä, mitä kaikki muut haluavat, ja vasta sen jälkeen itseäni. Koko aikuisuuteni on ollut sitä, että olen opetellut omia rajojani – siis ihan ruohonjuuritasolla opetellut vain kuuntelemaan, mitä minä haluan ja mitä en, ja opetellut uskaltamaan sanoa sen ääneen.

Nyt olen viimein tavoittanut fiiliksen, että tuo vuosien opettelutyö on tuottanut tulosta ja olen siinä pisteessä, jossa voin seistä omalla kahdella jalallani ja asettaa omat rajani. Vaatia sellaista käytöstä, jota ansaitsen. Sanoa ei, silloin kun pääni sisällä ajattelen että tahdon sanoa ei. Sanoa kyllä, kun haluan sanoa kyllä – vaikka muut eivät sanoisikaan. Ei se toki aina tule onnistumaan, se on ikuinen prosessi, mutta ainakin suunta on todellakin oikea.

Iän tuoma hienous on itsetuntemus ja itsekunnioitus. Ei mulla kaksikymppisenä ollut niitä kumpaakaan. En tuntenut itseäni enkä varsinkaan omia rajojani. Menin sinne, minne tuuli mua kuljetti. Minne ajattelin, että olisi hyvä mennä, ja mistä joku muu olisi tyytyväinen. Ikä tuo myös varmuutta. Varmuutta seisoa omien päätösten, mielipiteiden ja valintojen takana, huolimatta siitä mitä muut ajattelee.

Siksi koen harmillisena sen, miten meidän yhteiskunta on niin hemmetin nuoruus-keskeinen. Nuoruus on lyhyt aika jossain 15 ja 30 ikävuoden kieppeillä, se on aika jota kukaan ei omista vaan kaikilla se on vain lainassa. Me olemme suurimman osan meidän elämästä jotain muuta kuin nuoria – esim 30 ikävuodestä 90 ikävuoteen on 60 vuotta. Miksi ne ihmiset niissä ikävuosissa on niin aliedustettuina meidän mediassa, somessa ja joka paikassa? Miksi heitä ei kuulu eikä näy? Se kaikki elämänkokemus, varmuus, tieto ja taito jota heillä on, pitäisi valjastaa meidän kaikkien hyödyksi.

Tämä teksti ei pääty mihinkään viisaaseen loppukaneettiini, vaan nämä ovat ajatuksia, jotka jäävät ilmaan leijailemaan ja jalostumaan, kehittymään. Tämä vuosi on aikaa, kun yritän oikeasti jalkauttaa vuosia opettelemani asiat elämääni niin, että pidän omat rajani niissäkin tilanteissa, kun joku voi siitä mielensä pahoittaa, eikä ehkä enää tykkääkään musta. Ehkäpä tästä prosessista lisää sitten tulevissa, tämän omilla jaloillaan seisovan AIKUISEN naisen teksteissä.

Lainaan tähän aivan loppuun vielä Tommy Hellstenin sanoja, jotka bongasin Instagramissa @Laurrenna storyissa ja jotka todella laittoivat itseni ajattelemaan ja koskettivat.

” Kiltteys nousee siitä, ettei uskalla viedä tilaa omana itsenään. Kiltin ihmisen ongelma on viha. Viha, jota ei ilmaise, muuttuu ajan myötä tiedostamattomaksi vihaisuudeksi ja lopulta katkeruudeksi. Kiltteys oman itsensä kustannuksella johtaa vääjäämättä katkeruureen.

Kun rohkenen sanoa ’ei’, se merkitsee, että persoonani alkaa syntyä ja on tulossa jotakin, mikä ei ole riippuvainen muiden hyväksynnästä.

Silloin olen alkanut etsiä rakkautta sisimmästäni sen sijaan, että etsisin sitä itseni ulkopuolelta.

Sanomalla ’ei’ vedän omat rajani. Tästä alan minä, minä tarvitsen tilan, otan oman paikkani, olen olemassa.

Et voi kävellä lävitseni etkä ylitseni. Sinun on kierrettävä minut. ”